BERLIINI & SUKLAA

Internetin läpi tarkkailtuna Berliini ei vaikuttanut erityisen otolliselta suklaanostotoimiin. Googlettamalla löytyi isoja, perinteisiä ja ei kovin kiinnostavia mestoja, kuten Fassbender&Rausch ja, hihihihi, Ritter Sport. Kävin KaDeWessa vaikka mulle olikin kerrottu ettei siellä ole mitään kiinnostavaa. En uskonut! Hartaalla etsinnällä löysin Domoria ihan hyvät valikoimat, ja Valrhonaa, jota tosin saa Helsingistäkin. Suklaaostokseni tein kuitenkin pääasiassa jossain pienessä liikkeessä päivänä jolloin satoi hitosti vettä. Valitettavasti en muista liikkeen nimeä. Kaivoin teille internetistä paikan, josta näyttäis saavan hyvän valikoiman suklaata, siellä kandennee käydä jos haluaa ostaa sokolaatia Berliinissä. Eli, hyvät naiset ja herrat: Berliner Kafferösterei.

Kuvissa yllä on CioModin Neropuro Modica (65%). Suklaa on tehty perinteisellä sisilialaisella kylmämenetelmällä, jolloin sen pitäis kai olla sairaan paljon parempaa kuin mikään muu koskaan. Lopputulos on kummallinen. Alemmasta kuvasta voi bongata muutaman heijastuksen suklaassa. Ne ovat sokerikiteitä. Suklaa on rapeaa, rapeasti lohkeavaa, kiillotonta ja sokerikiteistä. Rakenteesta tulee mieleen kenno. Suklaata syödessä sokerikiteet kummittelevat vielä suussa, vaikka itse suklaa onkin jo sulanut. Siitä seuraa outo jälkimakeus. Tähän kannattaa varmaan suhtautua paikallisena erikoisuutena.



Ostin kaksi levyä italialaista Domoria (25g/levy!). Ylempänä on Sambirano Madagaskarista (70%). Alempi on Porcelana (70%), venezuelalaisesta porsliininvalkoisesta papuerikoisuudesta. Mä en tiedä mitä mieltä olen olen tuosta Sambiranosta. On se ihan madagaskarinen, ehkä sitrusta vois olla enempi. Porcelana iskee muhun enemmän, ja niin tuntui iskevän internettiinkin, mitä vähän vilkaisin. Paketin mukaan suklaassa on leivän, voin ja hillon aromeja - sopii siis aamiaiseksi. Tässä on mun mielestä hieno, kutkuttava, voinen jälkimaku. Molemmissa Domoreissa on perkeleellisen hurmaava rakenne, ne ovat suussa ihastuttavia. Oikeastaan ihan sama vaikka maistuisivat hirveiltä.


Claudio Corallo on saotome&principeläinen suklaa- ja kahvifirma. Ostamani suklaa on 75%. Tästä mä pidän. Tässä on hyvin selkeä savun, tai jonkin, maku. Ehkä kaakaopapuinen, kenties kans hieman vetinen, ajatelkaa veteen tehtyä kaakaota oikeasta kaakaojauheesta. Maku on jotenkin kokonaisvaltainen. Sitä makua voi hengitellä nenän kautta!

Tarvitsisin suklaasyöntiin kuria. Ei grammarajoja, vaan sellaista että söisi vaikka kolmen eri firman meksikolaista peräkkäin, ja yrittäisi sitten niistä etsiä jotain yhteistä nimittäjää. Tarvitsisin siis vakavahenkistä suklaaoppia. Tuntuu ettei tällaisella sörkinnällä etene mihinkään. Mä haluaisin ihan vähän edetä, vaikkei sitä kannatakaan pitää itseisarvona.

Ja muuten, uudet vuosikertasuklaat saapuivat ilmeisesti tänään Helsingin Valrhona -kauppaan! Sehän on hauskaa! Ostakaa samaa suklaata sekä tämänvuotinen että edellisvuotinen ja tehkää testi.



P.S. Tarvitsisin töitä. Oon kiva, osaan hymyillä, tiedän ruoka-asioista, varsinkin kondis- ja leipomojutuista (niistähän jengi ei tunnu tietävänkään!), tunnen kirjallisuutta, osaan haravoida ja vähän siivotakin, ai niin, ja osaanhan mä myös leipoa. Eli voisiko joku tarjota mulle duunia!

JAUHO+VESI+HIIVA+SUOLA

Ite tein!


Kävin syntymäpäiväillallisella Kuurnassa. Kyseinen ruokailu innoitti minut kirjoittamaan tätä juttua. Safka nimittäin oli pääosin varsin mainiota. Ravintolassa tarjottiin kuitenkin myös leipää: ihan kivaa ohutta itsetehtyä trendikästä näkkäriä ja järkyttävän säälittäviä valitettavasti itsetehtyjä sämpylöitä. Ne olivat kumisen tiiviitä, huonosti pyöritettyjä ja nostettuja, surkeasti paistettuja... Nolostuttavia.

Huonosti tehty leipä ei ole mikään Kuurnan oma erityinen synti vaan se tuntuu yhdistävän suomalaisia ravintoloita ja muitakin syöttölöitä. Leipä Suomessa on yleisesti paskaa. Usein selitetään 'rikkaasta leipäkulttuurista' ja 'hienosta perinteestä'. Eivät kai ne valheita ole, se hieno perinne vain on yhtä elävää kuin tuohivirsujen käyttö Mannerheimintiellä, ja leipäkulttuurimme on rikas ehkä teoreettisesti. Todellisuudessa ihmiset syövät paljon teollista höttöä, ja ihannoivat isoäidin ruisleipää ja äitin tekemää pullaa.

Mikä sitten on ihannoinnissa vikana? Se ettei suostuta eikä osata nähdä totuutta ideaalin takana. Kuvitellaan että kaikki kotona leivottu on ihanaa ja että uunituore on aina parasta. Tarvittaisiin siis hippunen hirveää realismia. Tällöin voitaisiin rafloiltakin vaatia kunnon leipää, kun ei aina tarvitsisi ajatella että 'onhan se hyvää kun se on lämmintä'. Ei o!

Suhtautumisessa leipään kenties tiivistyy suhtautuminen ruokaan ylipäänsä. Jos Suomessa ruoka on ravintoa niin leipä on... Välipala Edamilla ja kurkulla? En tiedä, tiedättekö te?

Mietitäänpäs hetki tätä: Stockan Herkun omat leivät, Stockmann Bakeryn tuotteet, ne on tuotu pakasteina Keski-Euroopasta. Hiton kallista paistopistekamaa siis, samaa mitä saa Lidlistä. Miten Suomen hienoimmalla tavaratalolla ei ole omaa leipomoa? (Tai lopettaisivat vaikka noiden leipien myynnin, onhan siellä tiskillä pienten leipomoiden matskua tarjolla. Stocka, toi on noloa.)

Tunnelin päässä vilkkuu silti yksinäinen kynttilä. Leipä on trendikästä. Kannisto, Leibomo Limbbu, Frambois ja kumppanit leipovat hyvää leipää, vaikka usein kiskurihintaan. Tietysti löytyy myös perinteisempiä, eikä niin kalliita ja silti laadukkaita, leipomoita. Ehkä Kuurnassakin joskus opitaan? Ehkä joskus kahviloistakin saa salaatin kanssa jotain muuta kuin sen liian vähän paistetun esipaistosämpylän? (<--- no ehkä toi on toiveajattelua.) Myös kodeissaan ihmiset voisivat ryhtyä hieman kriittisemmiksi. Sekin auttaisi. Mun mielestä.

(Okei, tulipas sekavaa settiä. Tästä hommasta vois kirjoittaa näköjään enemmänkin. Katellaan myöhemmin.)

BERLIN, ILSESTRASSE

Moikka, täs yks maailmankansalainen. Kävin tuol Berliinis.

Ylläolevat kuvat ovat Kadó -kaupasta, jossa myydään salmiakkia ja lakritsia. Liike oli pirun sievä, ja vanhanaikainen. Kuvassa 2 on vanhoja karkkirasioita. Ostin sieltä eräälle ystävälle lahjaksi lakritsikirjan. Saksani on surkeaa mutta kirja oli kaunis (ja enhän minä sitä ollut lukemassa vaan hän).


Bongailin mummoja turkkilaisella torilla Kreuzbergissä. Tori järjestetään tiistaisin ja perjantaisin. Siellä oli siistejä juttuja mutta unohdin jo ne kaikki. Turkkilaismiesten myyntihuudot oli hyvät! Niistä ei siis tajunnut mitään, ne olivat turkiksi, mutta kuulostivat vakuuttavilta yhtä kaikki.


Istuin toreilun jälkeen Landwehrkanalin penkereellä toverini kanssa ja tuijottelin veteen. Berliinissä hienoa oli puistojen ja luonnon määrä.


Sunnuntaina suoritin hyvin saksalaisen teon ja söin aamiaista kahvilassa. Varsinkin valkohomejuusto lämmitti mieltä. Propsit tästä, Deutschland.



Kelailin, että voisin ottaa projektiksi käydä kaikissa maailman eläintarhoissa. Berliinin tarha oli suurenmoinen, ja no, aika suurikin. Siellä oli vaikka mitä siistiä, kuten suosikkini ylempään kuvaan naamioituneet kapybarat eli vesisiat, nuo marsun jättiläisserkut. Meinasin haljeta riemusta (yksin!).


Valitettavasti en nähnyt mustekalaa eläintarhassa. Menin lohdutukseksi syömään grillattua seepiaa ravintolaan. Vähän kyllä jännitti.


Viimeisenä Berliini-iltanani käytiin toverin kanssa baarissa parilla. Paikka oli hyvin herttainen, ja vinho verdeni etikoitunutta. Eläköön Neukölln!

Söin matkalla myös todella hyvän falafelin, jonka valmisti pieni mummo. Mestan löytää jostain Kadó -kaupan läheltä.

Toki muistin ostaa kans jonkin verran suklaata, joista toivottavasti lisää myöhemmin.