keskiviikko 12. joulukuuta 2012

ONKO KESÄKEITTO PAHAA?


Kaksi Annaa ovat sanoneet minulle suurin piirtein näin: Hyyi, miten sä voit väittää että kesäkeitto on hyvää, pakastekasviksia maidossa! Emme taida puhua lainkaan samasta sopasta.

Kesäkeitto on ihanaa. Siinä tiivistyy auringonpaiste, havisevat lehdet ja Hietaniemen biitsi. Se on vaatimaton keitto mutta luksusta nykymaailmassa. Juuri nyt, lähiruokatrendin syleilyssä, kesäkeitto on uransa huipulla. Se on läheltä, ja se on sympaattisen suomalaista.

Annat taas näkevät asian toisin. Kesäkeitto on kurjuuden symboli. Siinä lilluvat tylsät koulupäivät ja ankea ruoka. Lapset ympäri maan joutuvat lusikoimaan suuhunsa tätä surullista soppaa, koska se on halpaa. Kesäkeitto on mennyttä maailmaa ja köyhyyttä.

Kiinnostuin ruuasta kun lopetin lihansyönnin kahdeksannella luokalla 2000-luvun alussa. Opin lukemaan ravintosisältöjä ja puhumaan eläinten ja ihmisten oikeuksista. Opin myös laittamaan ruokaa. Lukion viimeisenä vuonna tutustuin maailmaan, jossa syötiin ravintoloissa. Minä en syönyt. Minun maailmassani syötiin silakkalaatikkoa tai kikhernepataa mutta ei herranjestas alkupaloja, pääruokaa, viiniä ruuan kanssa. Pikkuhiljaa aloin harrastaa Stockan Herkussa käyskentelyä. Tutkin tuotteita ja tarkkailin ihmisiä, haaveilin ja paheksuin. Olin varma että alkupalat, niin kiehtovia kuin olivatkin, kertovat rappiosta ja pröystäilystä. Maku oli sivuosassa. Sittemmin käsitykseni ravintoloista ja syömisestä on muuttunut, ei tosin kokonaan. Ruuassa ja ruokailussa syöjän ja ruuan sosiaalinen asema merkitsee paljon.

Sosiologi Pierre Bourdieu on kirjoittanut hyvästä kulttuuritahdosta. Se tarkoittaa keskiluokan pyrkimystä jäljitellä yläluokan makua. Keskiluokka hännystelee yläluokkaa yrittäessään päästä samaan kuin se, mutta on tuomittu epäonnistumaan. Yläluokka on aina askeleen edellä, ja voi muuttaa pelin sääntöjä miten mielii. Tästä siis johtuisi että Chanel merkkinä tuntuu jotenkin oudon viehättävältä, ja että ajatuksessa lampaankareesta on enemmän taikaa kuin makaronilaatikosta.

Olin yhdeksännellä luokalla tet-harjoittelussa ekokauppa Ruohonjuuressa. Kauppa sijaitsi Helsingin makasiineilla. Muistan sieltä ihanan myyjäpojan, päälle kaatuvat hyllyt ja käteen jäävät ovenkahvat. Selkä kipeytyi kun töpsöteltiin lattialla kaverin kanssa vihreää väriä sabluunan läpi paperikasseihin. Silloin Ruohonjuuri ei ollut trendikäs, se oli vaihtoehtoinen ja haiskahti hipiltä.

Sittemmin Suomen ruoka- ja muu eliitti on löytänyt luomun, reilunkaupantuotteet ja lähiruuan. Aitoudesta ja jäljitettävyydestä on tullut luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Ei siihen kymmenen vuotta sittenkään kaikilla ollut varaa, mutta silloin varakkaat ihmiset eivät vielä ostaneet luomua. Se oli maailmanparantajille. Nykyään aito ruoka on jo niin hienostunutta että jopa minä vieroksun ruokakauppojen Anton&Anton ja Eat&Joy porvarillis-maailmanpelastuksellista ilmapiiriä. Stockan Herkussa olen enemmän kotonani. Epäilen että tällä on jotain tekemistä bourdieuläisen luokkamaun kanssa.

Entäs se suussa aistittava maku? Kesäkeitto todella maistuu minun suussani kesältä aivan kuten maksalaatikko maistuu iltapäiviltä ala-asteella. Näin ollen en kai voi väittää että Annatkaan ovat väärässä kesäkeiton iljettävyyden suhteen. Keiton arvonnousu ja lähiruokauskottavuuskaan eivät taida auttaa enää heitä. Tosin mielikuvaharjoittelu, ja utelias ja peloton asenne tietysti toimivat ruoka-asioissa kuin voi ja suola maitoliemessä. On toki mahdollista että jokin ruoka tai ruoka-aine vain maistuu jonkun mielestä pahalta. Ennen näin hirveää tuomiota kannattaa kuitenkin maistaa kesäkeittoa, joka on tehty tuoreista kasviksista, ja nauttia se puutarhassa. Ihan vain varmuuden vuoksi.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

ORANSSIT MURSUT


Sain levyn Levyn suklaata Katrilta koska sen mielestä se maistui ihan yrjöltä ja mursujen kakalta. Kätevää! Mulla ei ois ollutkaan varaa ostaa tätä itse.

Ensin suklaa maistui palaneelta. Haudutettuani tätä kuukausia suklaahyllyssäni ja pöydälläni maku on alkanut pehmentyä. Mä ihan oikeasti luulen että tää on hengitellyt ja parantunut, mutta voi toki olla että mun makuaistini on merkittävästi muuttunut tänä aikana. Suklaassa on madagaskarilaisen sitruksinen maku, ryyditettynä maltaalla tai millä lie nahalla. Tuoksu on raikkaampi ja hedelmäisempi ja makeampi mut muuten aika samanmoinen.

Ei tää suklaa mun mielestä ihan helppo oo. Jossain vaiheessa olin tosiaan myös vakuuttunut et pojat on vain polttaneet papunsa pohjaan.

Koostumus on jees.

Maku on ehkä punaviinimäinen. Tää kyl janottaakin.

Kyseessä on siis Levy Chocolaten Madagascar 71%. Sisältää kaakaopapua ja kookospalmusokeria. Made in Finland, mistä on pakko nostaa hattua ja tuutata torvea ja onnitella ylipäänsä. Firma on siis Suomen eka ja ainoa bean-to-bar -suklaapulju, mikä tarkoittaa sitä että ne tekee ite suklaansa alusta loppuun.

Mä en tiedä onks näillä tyypeil muita suklaita ku tää. Ei varmaan. Yritin ehkä myös tarkastaa asiaa, mut nettisivut on ihan paskat. Sieltä selviää vain että tätä saa myös Tokiosta. Helsingistä Levy -suklaata löytää esimerkiksi Kluuvin Eat&Joysta ja Kolmannen Linjan Good Life Coffeesta. Yhdeksän euroa.

Kantsisko yrittää saada myyntiin vaik Tampereen kauppahalliin? (Musta kun on tullut tällanen maakuntien puolestapuhuja.)

Ja lopuks vielä on sanottava et: siistii!